Voi pieksut sentään!

Se on semmonen juttu, että mä löysin itteni taas kerran ihan hulvattomasta tilanteesta!
Joku kerran epäili, että keksin näitä juttuja, että kelleen ei voi sattua näin pöljiä ja näin usein..

Kyllä voi!
Mulle.
Ja "Maijalle".

Eilen oli juhlat kerholla.
Minä en osallistunut, vaan istuin telkkarihuoneessa.

Kun kerho meni kiinni läksin ystävättäreni luokse.
Meillä on usein tapana pelata korttia ennen nukkmaanmenoa. Siitä on tullu mukava tapa ja samalla rupattelemme niitänäitä.

Tilanne oli 2-1 kun puhelin soi.
Ystävä ihmetteli, jotta kuka tähän aikaan...?
- No hei!...mmm...juuu...no ei tietenkään! Tule vaan!
- Maijalla on joku ongelma ja se sanoi ettei sitte saa nauraa...?
- No sillon varmaan juuttunu hiusharja tukkaan tai jotain..
Emäntä meni avaamaan oven valmiiksi.

"Maija" tuli sisälle.
-Tule tänne keittiöön.

Eteisestä kuului:
- Ette sitten naura!!!
- No ei ei!

Maija tuli oviaukkoon ja näytti surkeelta!

Ei ollu hiusharjaa.
Maija tuli pöydän ääreen ja varmisti:
- Ettehän sitten varmasti naura?

Maija nosti hihaa vähän ylös....

Tässävaiheessa oli täysin kohtuutonta pyytää olemaan pokkana ja me molemmat purskahdettiin ystäväni kanssa aivan hervottomaan nauruun.
Maija ei ees hymyilly.

Maijan oikeassa ranteessa oli käsiraudat.
Ne oli ihan kiinni.
Ne oli ihan tiukasti kiinni niin, että Maija-paran ranne oli ikäänkuin aika pinteessä.

-Hihihihi ...herrranjestas...miten ihmeessä nää on joutunu tähän??
-Mä sain pikkujoululahjana ja aattelin vaan testata. Paketissa luki että Kertakäyttö-käsiraudat, eikä siel ollu avainta. Ja mä aattelin ettei ne oikeesti mee...
- Kertakäyttö...?
- Arska! Sä oot ollu poliisissakin nii auta nyt mua!
- Hahhahhaa, juu, mut mä olin siel toimistopuolella!
- AUTTAKAA NYT MUA! Mä en kestä! Mitä mä teen?

Ystävättäreni haki työkalun. Korkkiruuvin.
- Kokeillaan jos tällä...tosta jos vääntää...ei...
Minä hain perunankuorimaveitsen...
-Eiii...mua pelottaa!

No minä kaivoin puhelimen.
- Mihin sä nyt soitat?
- No poliisille tietysti.
- Voi ei! Mä en ala. Vähänkö hävettää? Mä istun kyllä sitte jätesäkki päässä jos tänne tulee joku!

Tuttu poliisi oli yllätysyllätys nukkumassa kello 01.30!

Ei auttanut muuta kuin soitto toiseen paikkaan.

Menin vessaan, että saisin soitettua nauramatta. Naiset seurasivat perässä ja jäivät kuuntelemaan.
Viittilöin jotta menisivät kikattamasta.

Prrr...haloo!
- No täällä Arska hei!
- No terrrve Arska! Mikä hätänä.
- Juu.. hätäpä hätä!
Repesin aivan hervottomaan kikatukseen ja yritin saada jotain tolkullista ulos.

- Kuule, kun hihihihi...onkelma on tää hihihi...kun että meill on niiku käsirau..hihihihi..ja juu! Me tultiin pikkujouluista ja me ollaan kyl...hiihihi IHAN SELVIN PÄIN KAIKKI!

- Kröhömm..Niiiiinnn...?

- Juu ollaan ollaan. Anteeks ku mä en voi sille mitään, että mua naurattaa.
(Naiset nauraa kikattivat suuureen ääneen taustalla mahaa pidellen! Jopa Maija!)

-Kato ku juttu on nyt näin..
Selitin tilanteen ja pyysin neuvoja ja vannotin olemaan nauramatta

Puhelimesta kuului miehekäs yskäisyksi naamioitu pärskähdys..

- Tuota juu, meillä on kyllä avaimet, mutta tulo kestää ainakin tunnin. Kestättekö?
- Ei kestetä kun se ranne paisuu!
- No tehään nyt näin, että minä soitan sinne ja sinne, ja kerron että ootte tulossa.
- Voi kiitos! Ja tää EI sitte liity mihinkään "sellaseen", et ihan vaan muutenvaan jäi ne raudat käteen. Etkä kerro sitte kelleen!
- Juu juu. Ymmärrän. En kerro en!

Maija läks pukemaan vaatteita.
Tai siis Maijalla oli vaateet, muttei takkia.
Minä pengoin kassia.
- Mennään jo Maija hätäili.
- No mun pitää ettiä kulkulupa...
- Ei tartte ku mennään vaan nyt!
- Juu, mutta ootko aatellu, että jos nyt tällä matkalla Sotilaspoliisi pysäyttää meidät, nii mitähän ne mahtaa aatella ku siinnä kävellään.... käsiraudoissa...?
- Ai kauheeta, juu!

Menimme sinne paikkaan, josta apu heltiäisi.
- No onhan se ihan kiva käydä täälläkin, kun en oo koskaan ollu, sanoi Maija.
- Juu, tää on ihan kiva tapa mennä esittäytymään...

Pimpom ja pääsimme sisään.
- No iltaa. Jaaha, että näin... Ai terve Arska!
- Tervebbä terwe juu...

Maija ojensi kätensä ja rupesi selittämään ku ruuneperi:
- Ku nää on nyt tässä kiinni eikä mulla ooa avainta ja tää ei siis liity mihinkään seksiin tai semmoseen ja nyt mä en kestä ja mua hävettää ja saaksä nää irti ku mun pitää mennä töihinkin ja enkä mä....
- No juu kyllä, katsotaampas!

Naps ja raudat aukesivat!
- Voi ihanaa ihanaa kiitoskiitos, kato nyt mun kättä voi kamalaa, kiitos!
-Eipä mitään. Kuinka joku onkaan voinu tuommosen lahjan antaa. Ois voinu mennä ihminen vaikka paniikkiin? Tässä nää raudat...
- Mä en haluu enää ikinä nähdä niitä. Laita ne vaikka jolleen ihan oikeelle rikolliselle tai jolleen... Minä en niitä tahdo!
- Jaa, no kiitos sitten kovasti! Hyvää yötä!

Käveltiin takaisin.
Oltiin ensin hiljaa...
Sitten ei enää kyetty, vaan revettiin...

-Voi ihanaa Arska kun sä tunnet niiku nää ihmiset! Mitä mä oisin tehny?
- No, en nyt tiiä et oliks tää nii hyvä juttu, että mut tunnetaan esimerkiks tämmösen yhteydessä. Tai no ei sillä oikeesti oo väliä. Puhuu ne muutenkin nii menköön nyt tääki. Ootko aatellu, että seuraava liikkeellä oleva juttu saattaa olla se, että me ollaan sit sun kaa varmaan sellasii? Ja me niiko leikittäis käsiraudoilla?
- Hmmm... o-ou!

Päädyimme siihen, että paras tapa saada huhut loppumaan het alkuunsa on kertoa koko totuus.
Ihan niinku se oli!




Tuossa yllä läksiäislahjana saamani koru!
Niiltä sieltä.

Tykkäisköhän Maija tommosista?