Yksi niistä!

Nuori nainen istui raitiovaunussa.
Oli Itsenäisyyspäivä, ja nainen oli hälyytetty töihin kolleegan sairastuttua.

Aamulla nainen oli herännyt puhelinsoittoon, ja lupautui menemään koska ei ollut suunnitellut mitään erikoisempaa päivän varalle.

Sitä perinteistä, Tuntemattoman sotilaan katsomista ja Linnan juhlien seurantaa.
Hiukan parempaa oli hankittuna jääkaappiin, mutta senhän ehtisi laittaa huomennakin.
Kynttilät oli valmiina ikkunoilla.

Kaupungilla oli yllättävän paljon ihmisiä vaikka lunta tuiskutti vimmatusti.
Liikenne takkuili, mutta raitiovaunussa ei tarvinnut ruuhkasta välittää.
Mannerheimintien lipputangoissa Suomen liput liehuivat pyryn saattelemina.

Tuttu rakennus tuli näkyviin ja nainen nousi poistuakseen.
Mahtaakohan olla paljon potilaita, nainen mietti astellessaan kohti sairaalan pääovea?
Hänellä oli ollut yksi vapaapäivä ja toinen meni nyt sitten tällätavoin.
Päivässä saattoi tilanne muuttua kovastikkin, koska kyseessä oli kirurginen osasto.

Vaihdettuaan vaatteet ja avatessaan osaston oven, nainen veti nenäänsä tuttua sairaalan tuoksua.
Se oli sekoitus pesuainetta, desinfektioon käytettävää pirtua ja Sotilaskodista leijailevaa kahvin aromia.

Raportilla selvisi, että melkein kaikki potilaspaikat olivat täynnä ja jos flunssapotilaita tulisi päivystyksenä paljonkin lisää, täytyisi sisätautipuolelle mennä viemään lisää sänkyjä käytäväpaikoille.
Olivat soittaneet ja pyytäneet tarvittaessa avuksi.
Se oli tavallista tähän aikaan vuodesta. Potilaille se oli kurjaa, koska intimiteettisuojasta ei juurikaan ollut tietoa.
Suurimpiin huoneisiin mahtui yleensä kahdeksan sänkyä, mutta ruuhka-aikana sinne laitettiin jopa yksitoista.

Raportin loputtua nainen lähti kiertämään kolleegansa kanssa huoneita.
Pikkuhuoneissa oli muutamia vanhempia siviilipotilaita ja yksi huone oli varattu naisille.
Lopuissa huoneissa oli varusmiehiä ja kantahenkilökuntaan kuuluvia.

- Kynttilät on tuolla ruokapöydällä ja Kaisa etsii niihin jalkoja, toimitti aamuvuoron hoitaja.
- Kannattaa vetää verhot kunnolla syrjään, koska tuolla pyryttää näköjään noin kovasti.
Rakennus oli vuodelta 1936 ja ikkunoista veti melkoisesti.
Ikkunaremonttia oli suunniteltu jo pidemmän aikaa, mutta aina se tuntui siirtyvän rahan puutteen vuoksi.
Niinkuin moni muukin asia...
Kaikille ikkunoille oli kuitenkin tarkoitus sytyttää ne kaksi kynttilää itsenäisyyttä juhlistamaan.
Niin oli aina tehty.
Tämä tapahtui vielä aikana, jolloin sairaalassa sai polttaa oikeita kynttilöitä.

Tv-aulassa oli poikia ja vanhempia miehiä katsomassa Tuntematonta.
Osa istui pitkillä epämukavilla penkeillä ja osa pyörätuoleissa.
Muutama onnekas oli ehtinyt varaamaan nojatuolin itsellensä.
Potilaat olivat tavasta poiketen ihan hiljaa, eikä tavanomainen pulputus häirinnyt katsojia.
Nuori nainen jakoi kuumemittarit potilaille ja sanoi tulevansa keräämään ne poikkeuksellisesti siitä aulasta.
- Patteriin on sitten turha sitä lykätä, huikkasi vielä mennessään virnistäen toisesta suupielestään.
Pojat hörähtelivät ja vannoivat että juu ei tietenkään!
Joku vanhemmista avuliaasti kertoi että silloin kun he olivat varusmiehiä, paras konsti oli hinkata sitä peittoon....!
Kiitos vaan, josseivät tienneet niin nytpä sitten tuonkin konstin oppivat!

Nainen vei mittarin pikkuhuoneen naispotilaalle.
Potilas oli vanhempi rouva, jolle oli tehty suurehko leikkaus neljä päivää aiemmin.
Pienellä sivupöydällä oli matkatelevisio ja sama elokuva oli näköjään täälläkin menossa.
Yöpöydällä oli kaunis kukkapuska ja Parane pian-kortti.
Mummille.
- Päivää tänne ja hyvää Itsenäisyyspäivää!
- Jaa...kukahan se siellä... no päivää päivää!
Ihanaa kun tulit! Laittaisitko tuota tyynyä vähän paremmin kun on niin valahtanut huonoon paikkaan....
Niin niin, ja sinulle myös oikein hyvää Itsenäisyyspäivää! Minä tässä katselin tuota Tuntematonta sotilasta, mutta taisin tuossa torkahtaa...
Jokos se Lehto..? Jaa, ei taida vielä olla niin pitkällä.
Nokkamuki näytti olevan tyhjä ja nuori nainen kaatoi metallisesta kannusta lisää mehua.
- Kiitos kiitos, sanoi rouva ja taputti nuorta naista kädelle hymyillen.
- Sitten kun ehdit, niin voisitko tuoda lääkettä tuohon jalkaan... särkee mokoma taas. Hyvähän se on ollut, oikein hyvä verrattuna ennen leikkausta, mutta nyt taitaa olla tälläinen kenkku-päivä. Katsos kun mummin pienet kävi täällä ja toivat noin ihania ruusuja! Ja kortin. Otappas se ja aukaise...

Nuori nainen avasi kortin ja siinä oli kaksi pientä kädenkuvaa toisella puolella ja toisella teksti: Parane pian Mummi!
- Ne on ne minun pienet kullat niin rakkaita! Tytär kävi aamupäivällä, mutta eivät kauaa ehtineet olemaan kun olivat lupautuneet menemään ystäväperheensä luo kylään.
Voi että niitä pieniä....Minni on kolmen ja Saaga puolitoista...olisi ollut niin mukava käydä tuolla sotilaskodissa, mutta en sitten jaksanut tuon jalan kanssa.
Jaa, otappas tuosta rasiasta suklaa, niin saat suusi makeaksi...

Käytävällä soi kello, ja nuori nainen lupasi tulla hetken perästä ja tuoda samalla sitä särkylääkettä.

Nuori nainen oli törmätä kovaa vauhtia kinkkaavaan varusmieheen.
- Hupsis..mihinkäs noin kiire?
- No tupakalle, ja kaveri lupasi pitää paikkaa. Äkkiä pitää käydä, kun ei tossa leffassa oo mainostaukoja...

Ilta kului rauhallisesti ja kello läheni kuutta.

Nuori nainen otti tikkuaskin.
Huoneeseen mennessä hän sammutti kattovalon ja sytytti jokaiseen ikkunaan kaksi kynttilää.
- Hyvää Itsenäisyyspäivää pojat.
- Kiitos samoin, kuului monesta suusta.

Paitsi niistä, joista kuului vienoa kuorsausta....



Kului vuosia ja tuli joulukuun kolmaskymmenes päivä vuonna 2005.

Nuori nainen ei ollut enää nuori.
Hän seisoi työtovereidensa kanssa sairaalan edessä ja kuunteli soittokunnan trumpetistia.
Tilkan lipputangosta laskettiin lippu.
Viimeisen kerran.

Nainen ja työtoverinsa eivät voineet sille mitään, vaan antoivat kyyneleiden tulla.

OIKEIN HYVÄÄ ITSENÄISYYSPÄIVÄÄ TEILLE KAIKILLE!

Toivoo se entinen nuori nainen....




Tässä pieni pätkä historiaa...