keskiviikko 18. helmikuuta 2009

Terveisiä Nuppilasta!

Olen näin noviisina blogin käyttäjänä huomannut tulleeni lähes intohimoiseksi surffaajaksi tässä foorumissa.
Imen kitalaki kuivana kaikki jutut, jotka vähääkään liippaa omaa tilaani.
Ja imen myös jutut, joilla ei ole mitään tekemistä oman elämäntilanteeni kanssa. Pääasia on, että niistä huokuu inhimillisyys!
Jokin ihmeellinen tarve tuli lukea erilaisten ihmisten elämänkokemuksia.
Tuntuu siltä,kuin olisin rutikuiva taulusieni, joka saa kosteutensa näistä kertomuksista.
Olin lähes onnellinen siittä tiedosta, etten sittenkään ole ihan yksin. On siis muitakin, jotka kamppailevat......

Kysyin tässä hiljakkoin ystävältäni, jota suuresti arvostan, että mitä mieltä hän on näistä sepustuksistani.
Sain seuraavanlaisen tekstiviestin:
-Järkyttävää huumorin kaapuun puettua yksinäisyyttä, tuskaa ja ahdistusta!
Laitoin viestin:
- Pim! Sinut on jäävätty! Tiedät liikaa asioista!
Vastaus oli:
-Jäävi saatan olla, mutten jäätä....

Minulta pääsi parku!

Olen täs perkeleellisessä tilanteessani skipannut kaikki läheiseni, rakkaani ja ystäväni sillä selityksellä, etten ole jaksanut.
Tai siis en ole edes selitellyt, vaan olen vaan ollut ottamatta yhteyttä. Deletoinut tekstiviestit, sähköpostit ja muut yhteydenotot.
Plim, ja ne hävisivät.

Tai niin luulin...

Kaikki ne asiat ja ihmiset seurasivat päässäni, vaikka kuinka yritin niitä häätää.
Pitäisi ja pitäisi, mutta kun ei, niin ei...
Ei ollut tahdonalaista toimintaa se.
Ja kuinkas sitten kävikään....

Olen tiskin väärällä puolella!

Aiemmin hoitajana, ja nyt potilaana!
Käytän sanaa potilas, koska se sopii paremmin suuhuni näin vanhana hoitajana.

Tämä on helvetillistä vuoropuhelua faktan ja fiktion välillä, jossa jossain vaiheessa pitäisi tehdä päätös, jotta kumpaa puolta kannatan....
Heittäydynkö päätoimiseksi "hulluksi", vai aloitanko rämpimisen kohti jotain....
Sanonta Totuus kirpasee pitää kaiketi paikkansa.
Elikkä ei muu taida auttaa....

Mie luppaan ja vakkuutan kautta kiven ja kannon tästees sannoo niiku aattelen!
Män se sitte siihe sytee tai savee.

Paitsi että mikä on se syteen...?

10 kommenttia:

PeeÄR-mies kirjoitti...

Niinkö huomaat, niin harvapa täällä
ihan täyspäinen on - mitä kullakin. Että pysy mukana, niin tuut huomaan, että 'fiksujenkin argumentoijien' musta puoli paljastuu aina aika ajoin.

"Ei niin pitkää pimeetä, ettei joskus valkene."

Tillman kirjoitti...

Tuo ystävien lemppaaminen pois on veikeä juttu.

Itse olen häätänyt moneen kertaa kaikki sukulaiset ja ystävät pois, käpertynyt omaan tuskaani ja sitten kun taas helpottaa, on ihmeellistä huomata, että ne on kulman takana odotelleet ja saapastelevat juttusille kuin ei mitään olisi tapahtunut.

Terve ihminen ( ystävä) tajuaa sen, missä mennään.

Ei ne mihinkään lopultakaan katoa. Ja jos menevät saavat mennä.

Eikö olekin hupaisaaa lopulta pohtia, kuka se oikeastaan on terve ja kuka ei. Rummukaisen veljekset lähtivät viemään hullua veljeään sairaalaan, mutta matkalla kohtasivatkin vapaana kulkevia hassuja ihmisiä. Eikä ihan varmaa lopulta ollut se, ketkä veljeksistä sinne olisi pitänyt viedä..

Arjaanneli kirjoitti...

peeÄr:
Itseasiassa meillä " hulluilla" taitaa olla paljon hauskempaa. Mulla kaksinverroin, koska olen plondi, enkä välttämättä tajua olla pahoillani tilastani : )

Tillman:

Kaikkein vaikein asia on ollut se erakoituminen, ja se, että miten olen voinut hylätä ne ystävät ja rakkaat?
Sitä ei ymmärrä tämä pieni pää...

Ei tainnut se minunkaan nuppi-masterini tietää, voiko minut päästää "vapaalle". Lykkäsi lissää lommoo ja lissää lääkettä.
( kun sais ne entisetki syötyä..olen nääs jättänny jokusen väliin...)

Hallatar kirjoitti...

Blogistaniaan jää todellakin kiinni.
Jopa vuosiksi... ;D

Arjaanneli kirjoitti...

Hallatar:
Tämä on ääreist-addiktoiva foorumi!
Siittä olen eri-iloinen!
Addikti, joka ei vaikuta veriarvoihin!

Anonyymi kirjoitti...

Kyllä ne ystävät odottaa, minäkin, vaikka kieltämättä tuntuu pahalta odottaa sitä yhteydenottoa jota ei kuulu.

Löysin blogisi äsken sattumalta ja rehellisyyden nimissä päätin kertoa lukeneeni. Hetken aikaa mietin sitä, kannattaako ilmiantaa itseni vai tuleeko sinulle vaivautunut olo kun tiedät minun käyneen lukemassa. Mikäli toivot, en jatkossa käy lukemassa jotta voit rauhassa ja avoimesti kirjoittaa kaikesta.

Koita jaksaa ja eheyttää itsesi. Osanottoni myös äitisi poismenon johdosta. Olet raks! <3

Arjaanneli kirjoitti...

J!
Miten ihmeessä voisin olla pahoillani, jos joku haluaa olla yhteydessä?
Ja tunnet tilanteeni...äidin yms...?
Laita säköpostia, jos et muuten voi ilmineerata itseäsi....
Minä en vaivaudu mistään.Kaikki inhimillinen on jaettavissa, enkä ole keneltäkään salannut tilaani(höh.kuulostaa hassulta, eikö?)joten anna palaa Frank!
...tai siis J!

Anonyymi kirjoitti...

Ilmineerasin itseni siis sähköpostitse. :) Ihanaa löytää sinut täältä, rakas ystävä. Ja varsinkin ihanaa lukea sinun voivan olosuhteisiin nähden hyvin. <3 Omalla kohdallani huomaan kirjoittamisen toimivan hyvänä terapiana ja toivonkin, että tämä auttaa myös sinua purkamaan ajatuksia ja tuntemuksia.

Anu kirjoitti...

Olenpa tässä ahminut kaikki kirjoituksesi. Nauran maha hytkyen ja yhtä äkkiä olenkin vakava - lähes itkuinen. Melkoista vuoristorataa mennään kai molemmilla puolilla ruutua.

Kirjoitustyylistäsi tulee mieleen edesmennyt siskoni - tuli heti, kun ensimmäisen juttusi luin jokunen aika sitten. Siskoni viljeli omituista huumoria ja käytti todella kuvailevaa kieltä - kuten sinäkin. Välillä jo kuvittelen, että olet siskoni. Perhana, hulluksihan tässä tulee! Ai niin - minähän olen jo. ;)

Arjaanneli kirjoitti...

Anu:
Siskon menettäminen on varmasti ollut kova paikka!

Ei näille jutuille itkeä tarvitse. Olen kuitenkin selvinnyt melko hyvin ja eheänä. Niin ei käy kaikille.
Vuoristorataa kyllä mennään ja pakitetaan välillä rajustikin, mutta onneksi elämässä on asioita jotka pitävät tassut tiukasti elämänsyrjässä kiinni!

Ei tää "hulluxi"tuleminen oo aina niin ikävä asia:)
Terwetuloa joukkoon!