Kuuma kiwi posahti nuppiin ...

Tapani käsitellä seuraavaa aihetta on ehkäs epähienon ja mauttomuuden välimaastossa, mutta suotakoon noviisille anteeksi.

Eräs eri Wiisas mies tosin sanoi kerran, että anteeksi pyytäminen on aina liian myöhäistä, mutta kun kotona on opetettu.....

Tarkoituksena ei ole loukata, ei ole tapaistani.
Sensijaan tapoihini kuuluu mulautella suustani aina säännöllisin väliajoin sammakoita, ja muita nilviäisiä.
Tämä on kai jonkinlainen selviytymis-riitti, jotta se taivaan niskaan tippuminen olisi vähän pehmosempaa...
Jonkin aikaa sitten erosin kirkosta. Olin jo 48-vuotias, kun vihdoin uskalsin tehdä moisen päätöksen, jota olin miettinyt jo 28 vuotta. Olin opiskellut ammattiini Diakonialaitoksella, joten tiedän jos jonkinlaista aiheesta.

Ei siis mikään äkkipäätös....

... ja kuinkas sitten kävikään?


No vilpittömiä onneksi olkoon toivotuksia sain moneltakin ystävältä, mutta jokin kumma siinä pisti hirvittämään.... Olenko nyt ihan oikeasti tehnyt viisaan päätöksen.

Laitoin eroni netin kautta, se viimeinen "klikkaus", jotta olenko nyt IHAN VARMA, kesti melkoisen pitkään.
Kun kone sitten ilmoitti jotta plumpsis, olemme rekisteröineet ilmoituksesi, teki mieli parkaista IIK! APUA!

Mitähän tästä seuraa...

Heti kohta posahti se kuuma kivi päähän.


" KOPSIS, siittäs sait"


Kaikenlaiset älyttömät ongelmat ja ikävyydet seurasivat toinen toistaan, ko hai laivaa.

En ole lasten ripillepääsyn jälkeen paljonkaan kirkon palveluksia käyttänyt, ja nyt minusta tuli kertaheitolla " plussa-asiakas".

Ensin lähti tätini... ja tammikuussa äitini.

Tässä tädistä:

Meitä on kolme sisarusta, jotka hoitivat tädin hautajaiset.


Olemme kaikki kovin erilaisia ulkonäköä myöten, mutta yksi takuuvarma todiste siitä, että olemme oikeasti saman isän lapsia on samanlainen täysin pöljä ja musta huumorintajumme!

Tästä sai tuta suntio-parka tantin hautajaisissa.

Tuhkauksen jälkeen menimme uurnan laskuun.

Vastassa oli suntio, joka oli jollaintapaa vähintäänkin pelottavan oloinen rouva. Katseli meitä äärimmäisen vakavana, ja kun puhui, sai aikaiseksi vain kuiskauksen tapaisen matalan äänen.

Olimme kirkon eteisessä setvimässä kukkia, joita oli säilytetty siunaustilaisuudesta saakka kylmiössä.

Veljeni piti sylissään tätiä ( tai siis uurnaa), ja kälyni höpötteli meille kukkien lomasta:

- Kylläpä on hyvin säilyneet kukat koko viikon!

Veljeni katseli sylissään olevaa uurnaa ja mutisi suupielestään:

- Juupa juu.... toisin kuin täti!

Emme voineet siskon kanssa pidätellä, vaan repesimme hervottomaan kikatukseen veljen säestäessä.....

Suntio katsoi meitä vieläkin pelottavammin, jos mahdollista.

Eipä siinä sitten kuin kirkkoon sisälle, ja toimeksi.

Emme oikein tienneet, mitä pitäisi tehdä. Uurna oli asetettu semmoisen pylvään päälle, ja asiaan kuului viettää harras hetki.
Tuijotimme uurnaa, ja yritimme olla hartaita. Kälymme, joka on huomattavasti viisaampi näissä asioissa ( seurakunnan työntekijä näet) sanoi sitten, että tässä on yleensä tapana muistella poismennyttä.

Meille kolmelle tolvanalle tuli sitten ainoastaan mieleen täysin pöljiä asioita tätösestämme, ja menihän se sitten nauruksi!

Taas kurkisti suntio ovenraosta. Ja hyvin tuimana!

Eikä pöllöilymme vielä tähän loppunut...

Uurna laskettiin hautaan, joka sijaitsee aidan vieressä. Aidan toiselle puolelle oli kasattu iso kinos lunta, jolla leikki joukko keskenkasvuisia poikia.

Siinä suntion lausuessa asiaan kuuluvaa litaniaa, kuului lumikasan päältä "harmistunut" pojan kommentti toiselle:
- Voi V##un H##O! Onks pakko tönii ???

Nyt emme enää kehdanneet ääneen tirskua, mutta hytkyvät hartiat paljastivat meidät.... ja vesi valui silmistä ihan tahtomattakin

Tiedän, tiedän...
Täysin mautonta käyttäytymistä meiltä, mutta uskoimme tädin ymmärtävän.

Täti näet taatusti istui siellä pilven päällä heilutellen kinttujaan, ja nauraa rätkätti!
Ei tosin meidän käyttäytymiselle, vaan sille mitä emme vielä silloin tienneet....
Jouduimme tyhjentämään tädin asunnon, jossa ei tyhjää paikkaa löytynyt edes kahvikupille.
Kaikki mahdollinen ja mahdoton oli säästetty vuosikymmenien ajan.
Alkaen kukkien käärepapereista vuodelta ennen minun syntymääni..... elikkä täti taisi nauraa viimeksi...

Se siittä ensmäisestä" kopsahduksesta"!

Kun olimme menossa katsomaan äitiämme vanhainkotiin ennen joulua, nosti veljeni jotain painavaa autoon, jolloin moitin rehkimisestä.

- Täytyy pitää lihakset kunnossa, että jaksaa kantaa, totesi veli.


Hänellä on iäkäs appi ja anoppi.
Äitimme huonossa kunnossa.
Minun ex-anoppini sairaalassa huonossa jamassa.
Isämme vakavasti sairaana....

Tuosta kului kuukausi, ja äiti kuoli.

Se toinen "KOPSIS"!

Sanokoot kuka mitä tahansa, mutta minusta on tullut Herra Murphyn vähintäänkin paras kaveri, vai onko tälle olemassa jotain järkevämpää selitystä.... sen kuuman kiven lisäksi?

Ihmetteleepi hän.

Tähän perään pieni selvennys:
Työterveyslääkärini ehdotti minulle vo:lla, jotta aloittaisin jonkinmoisen päiväkirjan pitämisen.
Olen totaalisen työuupumuksen kourissa, ja tämä olisi sitten yksi konsti purkaa sisintään.
En voinut kun rätkättää sinänsä vakavalle asialle!
-Jee... Mielipuolen Päiväkirja! Kuulostaa hyvältä!

Että tässä syy näihin tekeleisiin... ja tuleviin !