Yksi niistä!

Nuori nainen istui raitiovaunussa.
Oli Itsenäisyyspäivä, ja nainen oli hälyytetty töihin kolleegan sairastuttua.

Aamulla nainen oli herännyt puhelinsoittoon, ja lupautui menemään koska ei ollut suunnitellut mitään erikoisempaa päivän varalle.

Sitä perinteistä, Tuntemattoman sotilaan katsomista ja Linnan juhlien seurantaa.
Hiukan parempaa oli hankittuna jääkaappiin, mutta senhän ehtisi laittaa huomennakin.
Kynttilät oli valmiina ikkunoilla.

Kaupungilla oli yllättävän paljon ihmisiä vaikka lunta tuiskutti vimmatusti.
Liikenne takkuili, mutta raitiovaunussa ei tarvinnut ruuhkasta välittää.
Mannerheimintien lipputangoissa Suomen liput liehuivat pyryn saattelemina.

Tuttu rakennus tuli näkyviin ja nainen nousi poistuakseen.
Mahtaakohan olla paljon potilaita, nainen mietti astellessaan kohti sairaalan pääovea?
Hänellä oli ollut yksi vapaapäivä ja toinen meni nyt sitten tällätavoin.
Päivässä saattoi tilanne muuttua kovastikkin, koska kyseessä oli kirurginen osasto.

Vaihdettuaan vaatteet ja avatessaan osaston oven, nainen veti nenäänsä tuttua sairaalan tuoksua.
Se oli sekoitus pesuainetta, desinfektioon käytettävää pirtua ja Sotilaskodista leijailevaa kahvin aromia.

Raportilla selvisi, että melkein kaikki potilaspaikat olivat täynnä ja jos flunssapotilaita tulisi päivystyksenä paljonkin lisää, täytyisi sisätautipuolelle mennä viemään lisää sänkyjä käytäväpaikoille.
Olivat soittaneet ja pyytäneet tarvittaessa avuksi.
Se oli tavallista tähän aikaan vuodesta. Potilaille se oli kurjaa, koska intimiteettisuojasta ei juurikaan ollut tietoa.
Suurimpiin huoneisiin mahtui yleensä kahdeksan sänkyä, mutta ruuhka-aikana sinne laitettiin jopa yksitoista.

Raportin loputtua nainen lähti kiertämään kolleegansa kanssa huoneita.
Pikkuhuoneissa oli muutamia vanhempia siviilipotilaita ja yksi huone oli varattu naisille.
Lopuissa huoneissa oli varusmiehiä ja kantahenkilökuntaan kuuluvia.

- Kynttilät on tuolla ruokapöydällä ja Kaisa etsii niihin jalkoja, toimitti aamuvuoron hoitaja.
- Kannattaa vetää verhot kunnolla syrjään, koska tuolla pyryttää näköjään noin kovasti.
Rakennus oli vuodelta 1936 ja ikkunoista veti melkoisesti.
Ikkunaremonttia oli suunniteltu jo pidemmän aikaa, mutta aina se tuntui siirtyvän rahan puutteen vuoksi.
Niinkuin moni muukin asia...
Kaikille ikkunoille oli kuitenkin tarkoitus sytyttää ne kaksi kynttilää itsenäisyyttä juhlistamaan.
Niin oli aina tehty.
Tämä tapahtui vielä aikana, jolloin sairaalassa sai polttaa oikeita kynttilöitä.

Tv-aulassa oli poikia ja vanhempia miehiä katsomassa Tuntematonta.
Osa istui pitkillä epämukavilla penkeillä ja osa pyörätuoleissa.
Muutama onnekas oli ehtinyt varaamaan nojatuolin itsellensä.
Potilaat olivat tavasta poiketen ihan hiljaa, eikä tavanomainen pulputus häirinnyt katsojia.
Nuori nainen jakoi kuumemittarit potilaille ja sanoi tulevansa keräämään ne poikkeuksellisesti siitä aulasta.
- Patteriin on sitten turha sitä lykätä, huikkasi vielä mennessään virnistäen toisesta suupielestään.
Pojat hörähtelivät ja vannoivat että juu ei tietenkään!
Joku vanhemmista avuliaasti kertoi että silloin kun he olivat varusmiehiä, paras konsti oli hinkata sitä peittoon....!
Kiitos vaan, josseivät tienneet niin nytpä sitten tuonkin konstin oppivat!

Nainen vei mittarin pikkuhuoneen naispotilaalle.
Potilas oli vanhempi rouva, jolle oli tehty suurehko leikkaus neljä päivää aiemmin.
Pienellä sivupöydällä oli matkatelevisio ja sama elokuva oli näköjään täälläkin menossa.
Yöpöydällä oli kaunis kukkapuska ja Parane pian-kortti.
Mummille.
- Päivää tänne ja hyvää Itsenäisyyspäivää!
- Jaa...kukahan se siellä... no päivää päivää!
Ihanaa kun tulit! Laittaisitko tuota tyynyä vähän paremmin kun on niin valahtanut huonoon paikkaan....
Niin niin, ja sinulle myös oikein hyvää Itsenäisyyspäivää! Minä tässä katselin tuota Tuntematonta sotilasta, mutta taisin tuossa torkahtaa...
Jokos se Lehto..? Jaa, ei taida vielä olla niin pitkällä.
Nokkamuki näytti olevan tyhjä ja nuori nainen kaatoi metallisesta kannusta lisää mehua.
- Kiitos kiitos, sanoi rouva ja taputti nuorta naista kädelle hymyillen.
- Sitten kun ehdit, niin voisitko tuoda lääkettä tuohon jalkaan... särkee mokoma taas. Hyvähän se on ollut, oikein hyvä verrattuna ennen leikkausta, mutta nyt taitaa olla tälläinen kenkku-päivä. Katsos kun mummin pienet kävi täällä ja toivat noin ihania ruusuja! Ja kortin. Otappas se ja aukaise...

Nuori nainen avasi kortin ja siinä oli kaksi pientä kädenkuvaa toisella puolella ja toisella teksti: Parane pian Mummi!
- Ne on ne minun pienet kullat niin rakkaita! Tytär kävi aamupäivällä, mutta eivät kauaa ehtineet olemaan kun olivat lupautuneet menemään ystäväperheensä luo kylään.
Voi että niitä pieniä....Minni on kolmen ja Saaga puolitoista...olisi ollut niin mukava käydä tuolla sotilaskodissa, mutta en sitten jaksanut tuon jalan kanssa.
Jaa, otappas tuosta rasiasta suklaa, niin saat suusi makeaksi...

Käytävällä soi kello, ja nuori nainen lupasi tulla hetken perästä ja tuoda samalla sitä särkylääkettä.

Nuori nainen oli törmätä kovaa vauhtia kinkkaavaan varusmieheen.
- Hupsis..mihinkäs noin kiire?
- No tupakalle, ja kaveri lupasi pitää paikkaa. Äkkiä pitää käydä, kun ei tossa leffassa oo mainostaukoja...

Ilta kului rauhallisesti ja kello läheni kuutta.

Nuori nainen otti tikkuaskin.
Huoneeseen mennessä hän sammutti kattovalon ja sytytti jokaiseen ikkunaan kaksi kynttilää.
- Hyvää Itsenäisyyspäivää pojat.
- Kiitos samoin, kuului monesta suusta.

Paitsi niistä, joista kuului vienoa kuorsausta....



Kului vuosia ja tuli joulukuun kolmaskymmenes päivä vuonna 2005.

Nuori nainen ei ollut enää nuori.
Hän seisoi työtovereidensa kanssa sairaalan edessä ja kuunteli soittokunnan trumpetistia.
Tilkan lipputangosta laskettiin lippu.
Viimeisen kerran.

Nainen ja työtoverinsa eivät voineet sille mitään, vaan antoivat kyyneleiden tulla.

OIKEIN HYVÄÄ ITSENÄISYYSPÄIVÄÄ TEILLE KAIKILLE!

Toivoo se entinen nuori nainen....




Tässä pieni pätkä historiaa...

Ja kaik yhes koos laulamaan!

Täs on tullu nyt senverta pöljäiltyä, että aattelin kerrankin kirjoittaa asiaa!

Sain tuossa jokunen aika sitten mythopolikselta vinkin.

Oli kaiketi puhetta että musiikki on kovasti tärkeä asia tällepäälle, ja hän sitte laittoi tuon seuraavan videonpätkän sähköpostiini.
Plimps ja ryhdyin kuuntelemaan.

Mää oon oikeasti kamala herkkis vaikka ei uskois.
Ja sitte mulle kävi niin, että rupesin parkuun.

Ja ihan vaan sen takia, että tykkään ensinnäkin Bob Marleystä.
Siinnä on se eka hyvä syy itkeä!
Toiseks, että tuo kappale on niiin kaunis.
Kolmanneks, että koko idea ja tuo videon toteutus oli hienoa!
Neljänneks...?
Muuten vaan!

Ettekös te muka oo joskus parkunu ihan ilman syytä?
Kauniin musiikin tahdissa?
Jaaha... no mä oon.

Tuossa alussa on mahdottoman hieno lause:

It´s time for the world to unite as a human race!
Minusta se on viisaasti sanottu!
Ja kuten mythopolis laittoi saatesanoiksi viestiin, niin teille samoin:

Peace!




Psssst...
Täs oli toinenkin syy:
Se, että olen ihan hirveän onnellinen siittä että olen saanut kirjoitella myös ulkomaille asti!
Ilman BLOGitsen eräitä "pippaloita", en olis kai tätäkään saanut kokea!
On aivan huikean hauskaa kirjoitella mun hurunlurun-englannilla ihan toiselle puolelle maalimaa!

No niistä pippaloista jäi kyllä jotain muutakin...

Mun toinen kenkä sinne Kairoon....

Mutsi leipoo!! Äkkiä haneen!

Kävin tänään ytimessä.
Joululounaalla työporukan kanssa, joten ehdin sitten katselemaan silmät suurina kaupungin tohinaa!

Jos lähtee saarelta, niin pitää ottaa kaikki irti!

Kipasin ostamaan sokeria.
Tai se oli tehty kamalan hankalaks se kipaiseminen, koska ensin piti mennä parffyymiosaston, sukkaosaston, kenkäosaston ja minkälie-osaston läpi. Kahdet rullaportaat, väärä suunta ja takasin.
Tönkkömeikatut myyjättäret vaanivat niiden parffyymipullojen kanssa suihkimassa sinnesuntänne sitä, mitä kullakin oli omassa nassakassaan.
Onneks mulla ei oo astmaa!

Musta ois paljon kivempaa, jos ne jakais ilmaisnäytteitä vaikka ryppyvoiteista tai semmosista kokovartalobodyistä, joiden avulla tää makkara sujahtais siihe nakinkuoreen, joka mulla on iltapukuna!
Itsenäisyyspäivänä ois tarve!

Juu! Meen meen!!
Renikat rintaan ja tukka tötterölle!

Ai linnaan?
No en, mut melkein.
Kerhollakin on leijonalippu salossa!

Jaa aiheeseen.
No siellä kaupassa katselin lehtiä.
Noin kaksataakahdeksankymmentä erilaista ja kahdessasadassakuudessakymmenessä oli leipomisohjeita! Oi että...IHANAA!

Jos mulla ois täs elämässä mitään intohimoa mihinkään, niin se ois leipominen!
Musta ois ihana leipoo kakkuja ja pirukoita ja pullasia ja torttuja ja pikkuleipiä ja juustokakkuja ja sämpylöitä...
Puff vaan ku jauhot pölisis ja minä vispaisin!

Mutta mä en voi!
Ku mä en oikeen osaa.
Tai mun on annettu ymmärtää niin.

No okei! Jos nyt pari kertaa on saattanu käydä niin, että ei oo ollu lopputulos niin ...kaunis...tai kypsä...tai hyvänmakunen..., nii heti on tultu sanomaan ettei mun ehkä pitäis! Et kaupastakin saa jo ihan hyviä!
Kauheeta tuhlaamista!

Mulla on ollu montakin hyvää pullanleipojaa opettamassa, mutta vaikka käest pitäen oon tehny, nii ei!
Pullista ei tuu mittään!
Ex-puoliso sanoi, että mä voisin ruveta ansaitsemaan niillä.
Puolustuvoimat vois ostaa niitä tykinkuuliks..HAHHAHHAA!!!
Mua ei naurattanu pätkääkään... Mä otin eron...HAHHAHHAA!!!

Kerran ku en ollu viel ottanu sitä eroa eikä se ollu antanu, nii meille tuli vieraita.
Oli vappu tai joku, ja päätin leipasta munkkeja.
Kaikki meni oikein mallikkaasti ja taikinakin oli ihan taikinan näköstä.
Sitte mun piti saada niihin reikä??
No minä tein semmosia pötköjä ja liimasin ne semmoseks rinkulaks.
Reikähän se siinä!
Muistin, että öljyn pitää olla kuumaa, ettei se taikina imase sitä öljyä liikaa.
No padasta nousi höyry. Tai se oli kai jo savu?
Ne rinkilät sinne ja oottamaan!
Hmmm... ne meni jotenkin kovin nopeesti aika ruskeiks ja sitte ne niiko aukes!
No ei mitään. Aattelin ettei se muoto niin vaan se MAKU!
Sokeria paljon päälle, nii ei näytä niin mustilta...

Vieraat tuli, ja minä posket punasina toimitin, että ottakaa! Itte tehtyjä! Vassokuu!
Ystävätär otti ja antoi sen "levätä" lautasella.
Minä haukkasin innokkaana....jösses!
- Tilanne seis! Munkit tänne! Haetko kulta niitä keksejä sieltä kaapista.

Ystävät yrittivät olla nauramatta, mutta...
Lautasellani oli pötkö. Se oli musta. Sen sisältä valui sellasta taikinaa. Se taikina oli raakaa...
Eli ne näytti ihan vattatautisen koiran pökäleiltä!
Ne ystävät ei sitte enää voineet pidättää....!

Mä voin laittaa tähän listan niistä muista, ku en viitti niin yksityiskohtaisesti kaikista.

- Kuivakakku. Siittä tuli ihan vihree. Ja siel oli mun kaverin hiuksia. Liikaa soodaa ja liian pitkät hiukset, ku se tuli liika lähelle sitä vatkainta!

- Kakkupohja. Se näytti hienolta, mutta ku otin sen uunista, nii siitä läks ääni. Pfiiiuuuu! Se laski ilmat pihalle ja sen keskiö jäi vähä raa´aks.
Ei hätää, mä kaavin sen taikinan sielt keskeltä, ja täytin sen kolon sitte rahkamarjajollain-mössöllä.
Sisko tuli, ja totes heti sen nähdessään: Ai, rouvan kakku tais jäädä raa´aks?
Mistä se sen saatto nähdä? Mähän olin naamioinu sen???

- Leipää ihan luomujauhoista, maalta tilatuista!
Siihen aikaan ei viel ollu kaupoissa tietookaan ciapattasta!
Mä olin eka! Ne jäi semmoseks parin sentin korkuseks littaantuneeks patongeiks, vaikka ohjeessa oli kuva semmosesta pulleesta ihanasta LEIVÄSTÄ!

Joks te uskotte?
Mä en viel sillonkaan, vaan yritin uudestaan pullia.

Pojat oli piäniä ja aattelin, et oon maailman paras äiti! Vassokuu!
- Nää ei maistu yhtään samalta ku mummin! Miks nää on näin kovia? Mä en syö.
Minttu-koira tuli apajille!
Hyvä on! Jos TE ette syö, niin MINTTU saa sitte nää kaikki! Vassokuu!
Minttu nuuhkaisi ja katsoi mua sillee ku vaan iso berhandilaista puolet omaava voi...
Se huokas eikä ees nuolassu. Kääntyi ja luikki poikien perään!

Mulla keitti ja huusin koko porukan perään:
- Perhana! Keksejä ei sitte oo koko talossa! Ja on se kumma, että koiralle kelpaa kyllä voi,siankorvat, mandariinit, valkosipulietanat ja jopa IHMISEN PASKA leirintäalueella, mutta MUN PULLAT EI!
Mä en enää IKINÄ LEIVO!

Nyt ku aattele, nii hyvä. Mä en muutenkaan taida mahtua siihe nakinkuori-mekkoon, mut en ainakaan jos mä viel leipoisin! Joutuisin syömään ne kaikki itte!


Kerran otin jauhopussin kaapista.
Pojat ja isänsä katselivat.
- Äiti!
- No?
- Et kai sä vaan ala leipomaan?
- En. Mä teen ruskeeta kastiketta....
- Aha. No okei sitte...

Kastikkeesta ei kyl tullu ruskeeta.
Siittä tuli harmaata.

Voi pieksut sentään!

Se on semmonen juttu, että mä löysin itteni taas kerran ihan hulvattomasta tilanteesta!
Joku kerran epäili, että keksin näitä juttuja, että kelleen ei voi sattua näin pöljiä ja näin usein..

Kyllä voi!
Mulle.
Ja "Maijalle".

Eilen oli juhlat kerholla.
Minä en osallistunut, vaan istuin telkkarihuoneessa.

Kun kerho meni kiinni läksin ystävättäreni luokse.
Meillä on usein tapana pelata korttia ennen nukkmaanmenoa. Siitä on tullu mukava tapa ja samalla rupattelemme niitänäitä.

Tilanne oli 2-1 kun puhelin soi.
Ystävä ihmetteli, jotta kuka tähän aikaan...?
- No hei!...mmm...juuu...no ei tietenkään! Tule vaan!
- Maijalla on joku ongelma ja se sanoi ettei sitte saa nauraa...?
- No sillon varmaan juuttunu hiusharja tukkaan tai jotain..
Emäntä meni avaamaan oven valmiiksi.

"Maija" tuli sisälle.
-Tule tänne keittiöön.

Eteisestä kuului:
- Ette sitten naura!!!
- No ei ei!

Maija tuli oviaukkoon ja näytti surkeelta!

Ei ollu hiusharjaa.
Maija tuli pöydän ääreen ja varmisti:
- Ettehän sitten varmasti naura?

Maija nosti hihaa vähän ylös....

Tässävaiheessa oli täysin kohtuutonta pyytää olemaan pokkana ja me molemmat purskahdettiin ystäväni kanssa aivan hervottomaan nauruun.
Maija ei ees hymyilly.

Maijan oikeassa ranteessa oli käsiraudat.
Ne oli ihan kiinni.
Ne oli ihan tiukasti kiinni niin, että Maija-paran ranne oli ikäänkuin aika pinteessä.

-Hihihihi ...herrranjestas...miten ihmeessä nää on joutunu tähän??
-Mä sain pikkujoululahjana ja aattelin vaan testata. Paketissa luki että Kertakäyttö-käsiraudat, eikä siel ollu avainta. Ja mä aattelin ettei ne oikeesti mee...
- Kertakäyttö...?
- Arska! Sä oot ollu poliisissakin nii auta nyt mua!
- Hahhahhaa, juu, mut mä olin siel toimistopuolella!
- AUTTAKAA NYT MUA! Mä en kestä! Mitä mä teen?

Ystävättäreni haki työkalun. Korkkiruuvin.
- Kokeillaan jos tällä...tosta jos vääntää...ei...
Minä hain perunankuorimaveitsen...
-Eiii...mua pelottaa!

No minä kaivoin puhelimen.
- Mihin sä nyt soitat?
- No poliisille tietysti.
- Voi ei! Mä en ala. Vähänkö hävettää? Mä istun kyllä sitte jätesäkki päässä jos tänne tulee joku!

Tuttu poliisi oli yllätysyllätys nukkumassa kello 01.30!

Ei auttanut muuta kuin soitto toiseen paikkaan.

Menin vessaan, että saisin soitettua nauramatta. Naiset seurasivat perässä ja jäivät kuuntelemaan.
Viittilöin jotta menisivät kikattamasta.

Prrr...haloo!
- No täällä Arska hei!
- No terrrve Arska! Mikä hätänä.
- Juu.. hätäpä hätä!
Repesin aivan hervottomaan kikatukseen ja yritin saada jotain tolkullista ulos.

- Kuule, kun hihihihi...onkelma on tää hihihi...kun että meill on niiku käsirau..hihihihi..ja juu! Me tultiin pikkujouluista ja me ollaan kyl...hiihihi IHAN SELVIN PÄIN KAIKKI!

- Kröhömm..Niiiiinnn...?

- Juu ollaan ollaan. Anteeks ku mä en voi sille mitään, että mua naurattaa.
(Naiset nauraa kikattivat suuureen ääneen taustalla mahaa pidellen! Jopa Maija!)

-Kato ku juttu on nyt näin..
Selitin tilanteen ja pyysin neuvoja ja vannotin olemaan nauramatta

Puhelimesta kuului miehekäs yskäisyksi naamioitu pärskähdys..

- Tuota juu, meillä on kyllä avaimet, mutta tulo kestää ainakin tunnin. Kestättekö?
- Ei kestetä kun se ranne paisuu!
- No tehään nyt näin, että minä soitan sinne ja sinne, ja kerron että ootte tulossa.
- Voi kiitos! Ja tää EI sitte liity mihinkään "sellaseen", et ihan vaan muutenvaan jäi ne raudat käteen. Etkä kerro sitte kelleen!
- Juu juu. Ymmärrän. En kerro en!

Maija läks pukemaan vaatteita.
Tai siis Maijalla oli vaateet, muttei takkia.
Minä pengoin kassia.
- Mennään jo Maija hätäili.
- No mun pitää ettiä kulkulupa...
- Ei tartte ku mennään vaan nyt!
- Juu, mutta ootko aatellu, että jos nyt tällä matkalla Sotilaspoliisi pysäyttää meidät, nii mitähän ne mahtaa aatella ku siinnä kävellään.... käsiraudoissa...?
- Ai kauheeta, juu!

Menimme sinne paikkaan, josta apu heltiäisi.
- No onhan se ihan kiva käydä täälläkin, kun en oo koskaan ollu, sanoi Maija.
- Juu, tää on ihan kiva tapa mennä esittäytymään...

Pimpom ja pääsimme sisään.
- No iltaa. Jaaha, että näin... Ai terve Arska!
- Tervebbä terwe juu...

Maija ojensi kätensä ja rupesi selittämään ku ruuneperi:
- Ku nää on nyt tässä kiinni eikä mulla ooa avainta ja tää ei siis liity mihinkään seksiin tai semmoseen ja nyt mä en kestä ja mua hävettää ja saaksä nää irti ku mun pitää mennä töihinkin ja enkä mä....
- No juu kyllä, katsotaampas!

Naps ja raudat aukesivat!
- Voi ihanaa ihanaa kiitoskiitos, kato nyt mun kättä voi kamalaa, kiitos!
-Eipä mitään. Kuinka joku onkaan voinu tuommosen lahjan antaa. Ois voinu mennä ihminen vaikka paniikkiin? Tässä nää raudat...
- Mä en haluu enää ikinä nähdä niitä. Laita ne vaikka jolleen ihan oikeelle rikolliselle tai jolleen... Minä en niitä tahdo!
- Jaa, no kiitos sitten kovasti! Hyvää yötä!

Käveltiin takaisin.
Oltiin ensin hiljaa...
Sitten ei enää kyetty, vaan revettiin...

-Voi ihanaa Arska kun sä tunnet niiku nää ihmiset! Mitä mä oisin tehny?
- No, en nyt tiiä et oliks tää nii hyvä juttu, että mut tunnetaan esimerkiks tämmösen yhteydessä. Tai no ei sillä oikeesti oo väliä. Puhuu ne muutenkin nii menköön nyt tääki. Ootko aatellu, että seuraava liikkeellä oleva juttu saattaa olla se, että me ollaan sit sun kaa varmaan sellasii? Ja me niiko leikittäis käsiraudoilla?
- Hmmm... o-ou!

Päädyimme siihen, että paras tapa saada huhut loppumaan het alkuunsa on kertoa koko totuus.
Ihan niinku se oli!




Tuossa yllä läksiäislahjana saamani koru!
Niiltä sieltä.

Tykkäisköhän Maija tommosista?

Tää meinaa saada slaagin!

Mulla on semmonen vika.
Tai on mulla montakin, mutta tää juttu tekee musta ihan velliä villasukassa.

Mä oon oikeesti kovasti eläinrakas, ja paapon kaikki koirat, kissat, gerbiilit ja jopa meduusatkin, mutta kahta en kestä:
Kärmeksiä ja sitte semmosia, joilla on viikset ja häntä ja ne sanoo:Piip tai Räyh!


Täällä saarella on vallan mahdoton populaatio erilaisia elukoita.
Mäyriä ja kettuja ja lepakoita ja hämppiksiä ja murkkuja.
Niitä lieroja joilla on se sahalaita selässä on niitäkin vaikka muualle jakaa.

Vuosi sitten omalle pihalle tuli yks niistä ja purasi mun Minttu-koiraa noukasta.
Se oli sitten semmonen latinki, että 60-kiloinen koira oli jalaton kymmenessä minuutissa.
Onneksi sain kiltit sotilaspoliisit nostamaan koirun autoon.
Piipaa-vauhtia klinikalle ja siellä tehohoitoon..

No onni sinänsä, että se luikero oli menossa hiekkalaatikolle päin, jossa oli pikku- iitiäisiä leikkimässä.
Olis voinu käydä hassusti.

Tänä kesänä törmäsin kahteen.
Kumpikin sattu kuolemaan.
En suostu ottamaan vastaan paheksuvia kommentteja.
Niitä nimittäin jäi vielä tonne, jos joku tahtoo?

No sitte se toinen, jonka nimeä en ees sano.

Tänään tuol yläkerrassa oli semmonen.
Roskiskaapissa.
Se oli ainakin koiran kokonen.... vaikken mä nähny, niin oli se!

Sitten mä rupesin miettimään...
Jos kerta siel yläkerrassa, nii miksei sitte täällä?
Voitte kuvitella että mun varvaskarvatkin nousi pörhölleen!

Mä yritin liikkua täällä sillai levitoiden ja kun kävin huussissa, istuin vain puoliks jos vaikka sieltä pytystä...?

Mä hermostuin tuos keväällä, kun tuos viereisessä tyhjillään olevassa talossa asustaa kissa.
Se tuli jotenkin hulluks ja alkoi mouruumaan ja pitämään ihan mahotonta elämää kaikenaikaa.
Sadattelin jotta herkiä!!

Nyt sitte, kun siittä ois ihan oikeesti hyötyä on se pahuksen katti päättänyt pysyä pois maisemista.
Kerran vilahti tuonne talon taakse, enkä ees ehtiny ottaa siittä kuvaa, vaikka sanoin että Paikka!

Nyt voisin tarjota sille vaikka munkkikahvit sodessa jos viittis tulla tekemään sitä, mitä kissojen kuuluu!
Syömään ne, joiden ei pitäis olla kenenkään roskiskaapissa!

Mä oon yleensä aika rauhallinen ja eri rohkea, mutta rajansa kaikella!
Mä en tiedä, et uskallanko enää ikänä avata tota omaa kaappiani?
Mihkäs mä ne roskat sitte laitan?

Mun tuurillani siel on kuitenkin kokonainen perhe niitä, ja sukulaiset kans.
Ja ne ihan varmasti ois niitä koirankokosia ja sanois et Räyh!


Mulla on mun allakan kannessa semmonen teksti.
Lotat ovat hot!
Juu kyllä!

Mutta ei tässä yhteydessä.


...ja tarinani ei siis kertonut hiilistä....!!!!!!