Sataan nukkuminen olikin liian ylellistä hommaa.
On erikivaa nousta kukonlauluun, tai täs tapauksessa kotikoloni ohi marssivien varusvauvojen lauluun:
" VA-SEN, VA-SEN, VA-SEEEN..
YKS, KAKS, KOL-MEE...
" Oi äiti, äiti, etkö sä nää?
Tästä mä tykkään, tänne mä jääään...!
" VA-SEN, VA-SEN VA-SEEEN..
YKS, KAKS, KOL-MEE...
EI PUHUTA SIELLÄ RIVISSÄ!!!
VA-SEEN, VA-SEEN, VA-SEEN...jne..."
Hmmm...
Mä päästin sitte sellasen piänen valheen tuos edellisessä jutussa...
Mun kyllä piti kovasti ahkerasti siivota, mutta hopsista vaan huomasin olevani useammin kaukosäätimen ku pluutun kimpussa.
Onneks sisko älläs, ettei mun puuhista tuu muuten mitään, ja se rykäs meille.
Sillä oli kassillinen kaikkee kivaa tavaraa mukana.
Pölyimurin pusseja hajupalleroineen, otsalamppu, kahvia, kolme kimppua tulppaaneja, semmosia vakuumipusseja peitoille tai jollee isoille jutskille, ilmanraikastimia (ei siks, että mun huusholli haisis aina pahalle, mutta satunnaisesti koko talo löyhkää ihka aidolle pas´kalle, johtuen jostain viemäri-hommeleista, ei minusta) ja sitte semmosen korvaläppäkarvalakin!!
Mulla ei oo pipoa.
Mulle ei sovi pipo.
Mä en sovi mihkään pipoon.
Pipot inhoo mua.
Sisko osti mulle sitte lakin:)
HorTTonia ulkoiluttaessani tulee sillai aika kylmä, jos ei oo päässä mitään!
Sisko varmisti senkin, että kun siel päässä ei tuo järjenvalokaan niin usein vilku, nii toi sitte semmosen pikkaraisen pattereilla toimivan lyhdyn siihen lakkiin ripustettavaksi...
Musta tuli sitte valopää!!!
Jotta kiitos!
Itseasiassa sisko tuli auttamaan mua etsinnöissä.
Oon hukannu passini.
Ei löydy ei, vaikka katoin kaik paikat.
Se etsintä oli kyllä aika tehotonta, koska juutuin aina lukemaan kaikkia papereita, selailemaan valokuvia ja penkomaan yhtä kapsäkkiä, missä on muistoja ihan pikkaraisesta likasta lähtien.
Päiväkirjaa, postikortteja, tunnilla raapustettuja lappuja kavereille, poissaolovihkoa, vanhoja rakkauskirjeitä:)yms...
Sitte löysin vauvakirjani!
Passi ei ollu senkään välissä, mutta mä löysin jotain muuta.
Muutaman totuuden itsestäni.
Papan ja äidin taltioimana.
Näistä löytyy ehkä myös syy siihen, jotta miks mä oon vähä tällänen...
Ja täs todiste siittä, että oon ihan oikeasti tapaturma-altis, eikä mun kannattais kovasti hosua sen siivoomisen kanssa, saatika nousta niitä yläpölyjä huiskimaan. Ja tuon dokumentin lisäks mulla on murtunu pikkurilli ja varvas. Ja peukku menny sijoiltaan ja huuli haljennu muutamaan kertaan.
Ja polvet runtsahtaneet leikkuu-kuntoon, ja nilkka nyrjähtänny...häntäluu katkennu ja monia monia tikkejä on ommeltu sinnesuntänne!
Mut koskaan en oo pyörtynny!
Sitte siinä kirjassa oli myös selitys sille, että miks mä oon nykyään niin kiltti.
Ku piänenä ei oo, nii vanhana voi sitte muuttuu sellaseks.
Huomasin että liima, millä nuo kuvat on läntätty kirjaan, pukkaa ulos sivun toiselta puolelta.
Muistan myös mille se valokuvaliima haisi.
Tai tuoksui.
Mä nimittäin imppailin sitä siinä samalla, kun Pappa liimaili.
Minkäs sille saattoi, kun se tuoksui oikeesti hyvälle!
Ja siksi mä kai sitte näin itteni tälläsenä:
...vähän onnellisena...!
Tuli nyt vähän itsekeskeinen juttu, mutta musta on mukava muistella mua.
Piänenä.
Koska nyt oon kaikinpuolin iso, eikä mulle paljoo enää tapahdu.
Jos oisin löytäny sen passin, nii ois saattanu tapahtua.
Vaikka mitä.
No, ei sen kai nii väliä.
Pääasiahan oli se, että sisko tuli ja siivos:)
