Päähän pälähtänyt muisto.

Jokin ärsyttävä kutina on iskenyt tuonne rinnuksiin, enkä nyt puhu ihottumasta. Kevättä siellä tuntuu olevan .... pahus!
Juu juu, minähän tunnustauduin kevään vastustajaksi, enkä nyt erityisesti ole kenellekään alkanut sirkutella, mutta tulipa mieleeni seuraavanlainen juttu:


Nuori nainen oli aamuvuorossa kroonikko-osastolla. Normaalisti hän oli "yökkönä", mutta nyt oli viikon jakso aamuja tiedossa. No keväällä oli ihan mukava olla päiväsaikaan töissä, kun näki sentää aurinkoakin joskus.

Osastolla oli yhdeksänkymmentä potilasta, joista noin kymmenen kykeni hoitamaan itse aamutoimensa. Tiedossa siis melkoisen työntäyteinen vuoro.
Nuori nainen oli yövuorossa tottunut toimimaan yksinkin, mutta oli mukavaa kun aamuvuorossa sai tehdä työtä parin kanssa.
Mummujen ja pappojen parissa oli mukava työskennellä ja vaikka työ oli fyysisesti raskasta, oli mukava rupatella vanhusten kanssa.

Kolmannessa huoneessa oli kaksi potilasta.
Tyyne oli pikkarainen , iloinen mummu itä-suomesta. Hän oli melkein poikkeuksetta aina hyvällä päällä ja taputteli hoitajia aina kiitokseksi. Useinmiten hymy huulillaan katseli ulos ikkunasta vaipuneena omiin ajatuksiinsa. Äkkinäinen saattoi luulla, ettei tainnut olla enää kovinkaan teräviä ajatuksensa, mutta mutta.....

Valma oli taasen aivan vastakohta vieruskaverillensa.
Valma oli pyöreä, äärimmäisen äkeä ja poikkeuksia lukuunottamatta tasaisen huonolla tuulella.
Ilmeensä oli aika lähellä Justiinaa. Suun viivaa myöten. Itäisestä suomesta hänkin, mutta ei ollut samoilla geenilöillä siunattu....

Siinä hoitojen lomassa keskusteltiin keväästä ja sen tuomista tunnoista.

- No onko siulla jo sulhasta katottuna, kyseli Tyyne Nuorelta naiselta
- Nooo, onhan tuo.
- Voi veikkonen kuinka mukavaa. Kevät on niin ihanaa aikaa, kyl mie muistan...

Valma tuhahti viereisestä pedistä:
- Ja pyh! Sie Tyyne et oo koskaan miestä saanu. Vanhapiika mikä vanhapiika!

Tyyne käänsi päätään Valmaa kohti hymyillen ja virkkoi:
- Voi sie Valma! Niistä mulukuista joit miul on ollu sais kapulasillan vaik Ruottiin asti! Hih!

Valma oli hetken hiljaa ja puuskahti:
- No arvasinhan mie! Huorahan sie oot!


Nuori nainen ja parinsa eivät voineet pidätellä, vaan ratkesivat hervottomaan kikatukseen.
Siinä olisi saattanut olla hyväksi laittaa vaipat myös hoitajille.

Naurusta ei meinannut tulla loppua, ja se tarttui myös Tyyneen.
Hetken kuluttua myös Valma naurahti, ja kasvoiltaan kykeni lukemaan myös jonkinlaisen hymyntapaisen.

Ja etteikö muka mummukat enää kykenisi nauttimaan "keväästä"?
Pötypuhetta!



Mie tahtoisin kans!

Siis nauttia keväästä... vanhainkodissakin.
Mie hommaan jonkun turbo-rollaattorin, nii voivat papparaiset tulla potkii vaik renkaita...

Paljastuksia....

Äijänkäppyrän haastamana paljastan kuusi sattumanvaraista asiaa itsestäni, ja viskaan tämän nyt vain Pyriitille.
Kunhan opettelen tuon linkittämisen..


Meemin säännöt:

1. Linkitä henkilö joka haastoi sinut.

2. Kirjoita säännöt blogiisi.

3. Kirjoita kuusi sattumanvaraista asiaa itsestäsi.

4. Haasta kuusi henkilöä postauksesi lopussa ja linkitä heidät.

5. Kerro kaikille haastamillesi henkilöille haasteesta ja jätä heille viesti heidän blogeihinsa.

6. Ilmoita haastajallesi, kun olet vastannut haasteeseen


Nämä pälähti päähäni pitkän ponnistelun jälkeen:


1. Minut on syntyessäni arvioitu pyöreäksi nollaksi!

2. Nuorena halusin kiihkeästi olla poika. Kerran kuussa. Toiveeni näköjään toteutuu hitaalla aikataululla. Minulle on alkanut kasvamaan parta.

3. Olen juonut Kaarle XVI Kustaan tarjoaman limpparin Sandhamnissa.

4. Olen juossut Coopperin-testissä 3175m. Tästä olen äärettömän ylypee. Senkin vuoksi, että jouduin uusimaan juoksuni luokan poikien epäillessä laskuvirhettä.

5. Olen itkenyt silkasta ilosta käydessäni Irlannissa. Mitään niin kaunista en ollut ennen nähnyt.
Samalla reissulla toteutui kaksi unelmaani. Näin Trinity Collegessa Kelttien kirjan ja makasin Moherin kalliolla. Ylimääräisenä lisänä sain kuunnella loistavaa musaa monissa Irkku-pubeissa, ja opin juomaan Guinnessia.

6. Olen pahnan pohjimmainen. Kuulemani mukaan olin niin hemmoteltu riiviö, että sisarukseni valittivat vanhemmilleni. Kasvatusvastuu siirtyi sisaruksilleni, jotka pistivät minut niinsanotusti kuriin :). Heh, tai niin he luulivat...

.....................

Tämä EI johdu keväästä!

Istahdin teekupposen ajaksi töllöttimen ääreen. Ranskalainen elokuva näemmä oli menossa.
Keskenkaiken kun tulin katselemaan, en tiennyt juonesta mitään.

Mies oli ajanut viiksensä pois, ja toivoi rakastettunsa huomaavan muutoksen.
Ei mitään reaktiota. Ei vaikka mies kuinka toi kasvonsa naisen lähelle, katsoi silmiin ja tuli vieläkin lähemmäksi.
Miehen silmissä oli nii-in surullinen ilme, että minuakin alkoi itkettämään.

" Senkin pahvi! Etkö sä nainen nyt nää mitä tuo mies-rukka yrittää tehdä?
Sä pidät sitä ihan näkymättömänä. Tietäisit kuule sinäkin, että tuolle miehelle olis kyllä ottajia!"

Mies vei naisen illalliselle, ja yritti ymmärtää naisen hajamielistä käyttäytymistä. Nainen alkoi puhua sekavia, ja mies päätti rauhoittaa...

Mies kurottautui pöydän yli, ja otti naisen kädestä kiinni katsoen samalla silmiin nii-iin kauniisti.
Ihanan karhealla äänellä mies sanoi ainoastaan yhden lauseen:

- Je suis la!

Minä olen tässä!

Sniiff....

Niin kauniisti ja yksinkertaisesti sanottu.
Eikä se daami tajunnu mitään....

Mutta jos MIE oisin ollu siinnä, nii MIE oisin tajunnu! Ja ollu ihan vatkulina....

"Je suis la..."

Huoh... Yksi pikkiriikkinen lause! Onko tiedossa ketään ranskankielen taitajaa...?

Ja jos ranska tuottaa vaikeuksia, nii sais sanoo saman vaikka svahiliksi, pääasia, että katsois kauniisti.

Ja tää EI siis edelleenkään johdu keväästä!!!



..................................

Koukussa kuin nisti!

Katja Tanskanen on oikeastaan " syypää" tähän aiheeseen, koska käsitteli blogissaan aihetta Ismit ja istit.
Kiitos Katja inspiroivasta kirjoituksestasi :)
Kävin siis näpistämässä aiheen sinulta. Onko se sopivaa?



Tunnustan olevani suorastaan addiktoitunut kirjoihin, mutta siittä ei ole kaiketi isti-nimitystä. Kirjisti? Bibliomaani ei sovi taas -isti- teemaan, enkä onnekseni enää sorru kirjojen keräilyyn, kuten ennen.
Tai no, olen itselleni luvannut olla sortumatta, mutta ihmisen liha on heikko, ja aina on tilaa vielä yhdelle kirjalle....




Keskustelimme ystäväni kanssa kirjoittamisesta, ja tuli puheeksi 70-luvulla ilmestynyt nuorille kirjoittajille tarkoitettu sarja, jonka nimeä en saanut millään päähäni. Muistin nimeltä vain Sammakkoperspektiivin, joka oli tehnyt minuun vaikutuksen. Ahmin jokaisen sarjaan kuuluneen kirjan holistin tavoin, ja surkuttelin jo ennen kirjan loppumista, että "Mitä mä sit luen kun tää loppuu?". Useampikin kirjailija on muuten aloittanut uransa tästä sarjasta.
Otin KvG:n käyttöön, ja PIM! Sehän oli Kontakti-sarja!

Muunmuassa Arto Mellerin esikoisteos julkaistiin "Kontaktina".
Etsin Sammakkoperspektiivin, ja löysin näytteen tekstistä. Tajusin miksi teos oli jäänyt mieleeni. Loistavaa tekstiä 11-vuotiaan pojan kynästä! Valitettavasti ko. kirjoittaja, eli Jussi-Pekka Toivonen on lopettanut kirjoittamisen, koska omien sanojensa mukaan " Realistinen itsearviointi oli johtanut kirjallisen tuotannon lopettamiseen v. 1993".
Pahus!

Kyseiseen kirja-sarjaan tutustuin naapurin tädin innoittamana. Hän oli kirjastonhoitaja, ja heillä oli kotonaan valtava kirjahylly täynnä mitä ihanimpia kirjoja. Se oli pienelle tytölle samankaltainen elämys, kuin olisi päässyt käymään Onnelin ja Annelin talossa! Terävien värikynien lisäksi siellä oli kasoittain kirjoja! Tuulikki-täti lainasi meille talon ipanoille sieltä yhden jos toisenkin opuksen, ja useammin kuin kerran taisi läksyjen teko jäädä...
No poikihan se hyvääkin koulua ajatellen. Ahkeran lukemisen tuloksena, todistuksen keskiarvo nousi surkeasta välttäväksi hyvän ainekirjoituksen ansiosta. Opettaja taisi tosin sulkea voihkaisten silmänsä oikeinkirjoitustani arvostellessaan... Oli niin kiire saada kaikki mielessäni pyörivät tarinat paperille, ettei ollut aikaa tuhlattavaksi moiseen sivuseikkaan.
Tässä suhteessa nuorempi pilttini on tullut äitiinsä, enkä voi häntä siitä moittia. Lukiessani pienenä poikana sepustamiaan satuja ja tarinoita olen hämmästynyt siitä mielikuvituksen määrästä! Imiköhän tuo tarinoita istukan kautta, vai pitäiskö syyttää geenejä?


Kävin askettäin Töölön kirjaston lukusalissa viettämässä aikaani remonttimiesten temmeltäessä keittiön kimpussa. Olen ystäväni luona loisimassa, ja piti keksiä itselleni " päivähoitopaikka".
Istua tillitin huomaamattani neljä tuntia yhtä soittoa lukemassa Lailaa, ja olin onnellinen! Ihan kuin pentuna, paitsi ettei kirjasto tuoksunut enää samalle kuin silloin. No saattaa olla että reseptorini eivät enää toimi niin herkästi, johtuen aika pitkälti itse aiheutetusta ismistä... mutta kirjaston tunnelma oli ihan sama kuin joskus silloin.


Seuraava addiktoiva asia taitaakin sitten olla tämä blogien selaaminen. Ihan kuin löytäisi mustikkapuskan, jonka vieressä on vieläkin isompi mätäs. Ja tuolla.... ja tuolla!

Koukussa, sanoisi Peter Pan!

Minuun ei ole vielä iskenyt "Realistinen itsearviointi", kuten huomaatte...

Näkeekö sokea korvillaan? Ai, eikö..?

Kaukosäädin-käsi taas kramppasi, ja heiluin kanavalta toiselle. Pysähdyin ohjelman kohdalle, joka käsitteli näkövammaisuutta.

Haastateltavana oli kaksi henkilöä, joista toinen oli täysin sokea, ja toinen aisti vain hiukan toisella silmällään. Haastattelussa käytiin läpi erilaisia asioita, joihin he näkövammaisina (joskus jopa kirjaimellisesti ) törmäävät.

Harmitti ihan, kun ohjelma loppui mielestäni kesken kaiken. Moni asia jäi vielä mietityttämään.
Kuten se, miten ihmeessä me "näkevät" esimerkiksi voimme kohdella heitä niin älyttömän monella erilaisella pöljällä tavalla. Ei sokea näe yhtään sen paremmin, vaikka sille kuinka kovaa huutais , että" NYT VOI MENNÄ! EI TUU AUTOJA!" Sokeus ei myöskään ole yhtäkuin kuurous, eivätkä kuurotkaan kuule sen paremmin, vaikka heille puhuisi kuinka kovaa tai h i d a s t e t u s t i tahansa. On kyllä hyvin inhimillistä käyttäytyä näin, mutta jospa me joskus vielä oppisimme kohtaamaan erilaisia ihmisiä vähän "hienovaraisemmin". Oudossa tilanteessa ihminen vaan käyttäytyy joskus hassusti... tahtomattaankin.



Toisella korvalla murisin itselleni hampaat irvessä. Siis lähinnä tälle omalle sairas-ei sairas-sairas- tilalleni, ja päädyin pitämään itseäni jokseenkin kaksijakoisena. Toinen puoli häpeää , kun sentään liikkuvana, kuulevana ja NÄKEVÄNÄ ihmisenä ei saa potkittua itseään persuksille, ja toinen puoli lilluu suossa kädessään kyltti: "Täällä oon, enkä muuta voi!" Pahuspahuspahus.

-------------------------



" Nuori nainen istui aamuraportilla neurologisella osastolla. Oli hoitajapula, ja hänet oli siirretty sinne kahdeksi viikoksi. Nainen yritti muistella luennoilla opetettuja asioita. Mieleen palautui lähinnä hyödyttömiltä tuntuvia asioita....


- Kakkosen kakkosena on "Ang Jong Min". Operoitu silloin ja silloin, ja nyt saa jo kävellä. Vointi se ja se, ja tänään mm. siteenvaihto. Potilas ei siis puhu muuta kuin äidinkieltään, ja tulkkia ei saada kuin silloin, tai ehkä tällöin. Potilas on täysin sokea. Otatko sinä tämän huoneen? Pyydä tarvittaessa apua. Onko kellään kysyttävää?


Nuori nainen mietti, että kehtaisiko kysyä? Pöljä asia pälähti mieleensä. Hän kyllä tiesi ko.potilaan olevan nainen, mutta mikä niistä nimistä olikaan se etunimi?


Ei siis tullut mieleenkään kysyä, että miten täysin vieraasta kulttuurista tulleen, sokean, kielitaidottoman, kipeän ja pelokkaan potilaan kanssa tulisi ylipäätään toimia. Ei . Tuli vaan mieleen, että mitenkäs sen nimen kanssa....

Nuori nainen hoiti ensin kaksi muuta potilasta. Siinä samalla hän katseli Angia... tai Jongia, joka makasi hiljaa vuoteessaan, kosketellen välillä päähänsä sidottua "turbaania". Nainen oli hyvin pieni ja siro, ja sidos näytti siltä kuin naisen päähän olisi lätätty valtavan iso mehiläiskenno. Ilmeistä päätellen naisella oli kipuja, ja kun lavuaariin laskettiin vettä, nainen käänsi päätään ja kosketti huuliaan. Jano...

Nuori nainen tuli potilaan luokse ja kosketti tätä varovasti käsivarteen

- Hei! Sinulla taitaa olla jano. Tässä olisi vettä, hän sanoi, ja helskytti vedellä täytettyä nokkamukia, josta roiskui pisara naisen kädelle. Minäpä autan sinut istumaan, niin on helpompi juoda.

Nuori nainen päätti puhua , vaikka potilas ei ymmärtäisi sanaakaan. Olisi hullua olla sanomatta mitään ja vain "iskeä" muki toisen kouraan. "Ang" nousi hitaasti istumaan ja hymyili. Kosketti taas päätään ja irvisti. Kipuja...

Nuori nainen mietti miten selittää, että tipassa meni myös lääke, jonka pitäisi kyllä viedä pahin särmä kivulta. No kokeillaan tätä konstia, kun ei ollut vielä kokemusta kertynyt sokean ihmisen kohtaamisesta. Nainen otti potilaan kädestä kiinni ja vei sen tippaletkua pitkin ylöspäin, ja seuraavaksi hän kosketti päätä. Potilas nyökkäsi ja huokaisi. Samoin teki Nuori nainen. Eiköhän tämä tästä....

Nuori nainen auttoi Angia aamutoimissa miten pystyi, ja höpötteli samalla mitä milloinkin oli tekemässä.

- No niin. Nyt pitäisi vaihtaa vähän puhtaampi paita päälle, ja kohta tulee lääkäri niin katsotaan, mitä se haava näyttää. Ang istui ja hymyili. Nuori nainen ei vielä tiennyt, että hymy ei välttämättä tarkoittanut Angin kulttuurissa aina sitä, että kaikki olisi hyvin, vaan se saattoi myös ilmaista epävarmuutta ja hämmennystä.

Lounasaikaan Nuorelle naiselle tuli uusi haaste. Koulussa oli opetettu kyllä selostamaan kellotaulun tavoin missä mikäkin ruoka sijaitsi lautasella. Kello kahdessatoista perunat, kolmessa kastike, kuutosessa liha jne, mutta että miten kielitaidottomalle sokealle? Ruoaksi oli perunamuussia, sitruunakalaa, tomaatinlohkoja ja herneitä. Haarukalla ja veitsellä... Ang oli syönyt kotimaassaan puikoilla. Eikä perusruokavalioon kuulunut peruna. Ei kokonaisena eikä muussina.

Pitäisikö syöttää, vai ei? Miten ihmeessä saisin homman toimimaan?

Nuori nainen istahti Angin viereen ja otti tarjottimella olevan jälkiruokalusikan ja laittoi sen Angin käteen. Yhdessä he veivät lusikan ensin kalan kohdalle. Nuori nainen oli pilkkonut sitä pieniin palasiin, samoin kuin tomaatin. Kala saatiin lusikkaan, ja Ang vei lusikan suutaan kohti nuuhkaisten sitä.

- Se on kalaa, ja seuraavassa lusikallisessa on perunamuussia.

Ang maisteli muussia, ja Nuori nainen ei voinut olla hymyilemättä katsellessaan potilaansa ilmettä ! Ei tulisi siitä Angin lempiruokaa, mutta urheasti hymyillen hän nielaisi. Herneet ja tomaatti tuntuivat olevan mieleen, mutta niiden lusikkaan saamisessa olikin sitten oma hommansa. Kiisseli menikin helpommin, kun Ang piti sitä käsissään kuten riisikuppia, ja hörppi siitä suoraan. Nainen päätti auttaa siinä, missä tarvittaisiin, ja Ang tuntui olevan itsekin kiitollinen siitä, ettei häntä syötetty.

Monenmoisia muitakin haasteellisia tilanteita tuli eteen, joista suihkussakäynti WC-hommineen eivät olleet siitä vaikeemmasta päästä, mutta pikkuhiljaa Nuori nainen alkoi päästä jyvälle siitä, miten selviäisi mistäkin tilanteesta. Ihan kantapään kautta piti opetella, siinä höpöttelyn lomassa....

-Noniin Ang. Nyt tehdään näin tai näin. Ulkona muuten sataa ihan älyttömästi, eikä mulla ollu sontsaa, joten... Oho, täytyypä vaihtaa sulle uus hammasharja. Kato nyt! Tää on ihan päreinä... tai siis kokeile vaikka ...

-Nonniin! Hyvin meni. Sitten käsi tästä ... No nii. Valmista tuli! Tossa vasemmalla on vessapaperia, sitten kun tarvitset. Ai juu... no ööö...

Nuori nainen sortui ajoittain A R T I K U L O I M A A N selkeästi ja ymmärrettävästi, jotta toisen olisi help.... Heh! Diu diu, sepä auttoikin paljon...

Kahden viikon jakso oli loppumaisillaan, ja Nuori nainen palaisi takaisin omaan työpisteeseensä.

Viimeisenä aamuna huikatessaan potilaille hyvät huomenet, kuului " Angin" vuoteesta iloinen kikatuksen saattelema vastaus:

-" NjOnn NIII!"

Ja ihan selevällä suomenkielellä.

Nainen muistelee kohtaamaansa ihmistä lämmöllä edelleenkin.

Ja miettii mihin fonttikokoon juttunsa laittaisi, kun päässään on kahdet lasit päällekkäin, eikä siltikään tunnu näkevän... ja kirotusvihreitä ei taaskaan ymmärrä pää, vaikka silmät näkisikin. Pahus!